Oi nouse, Kosovo, näytit maailmalle
sa että karkoitit orjuuden
Mediassa uutisoitiin alkuviikosta laajasti maailmantuomioistuimen antamasta tuomiosta koskien Kosovon yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen lainmukaisuutta. Pristinassa dramaattisesti noussut kuohuviinin kulutus antaa aihetta paitsi erään toisen yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen muisteluun niin ennen kaikkea mainion oikopolun kansainvälisen oikeuden roolin pohtimiseen YK-järjestelmässä, ja maailmanpolitiikassa yleensä.
Kansainvälinen tuomioistuin (International Court of Justice, ICJ) on turvaneuvoston ja yleiskokouksen lisäksi yksi YK:n pääorgaaneista, ja on istunut rosvoparoni Andrew Carnegien ystävällisesti lahjoittamassa komeassa palatsissa Haagissa 1920-luvulta alkaen. Kv-oikeuden valtiokeskeisyys näkyy ICJ:n peruskirjassa, sillä vain valtiot voivat käydä tuomioistuimessa oikeutta keskenään, ja silloinkin vain jos molemmat osapuolet suostuvat oikeudenkäyntiin. Lisäksi yleiskokous voi pyytää ICJ:ltä neuvoa-antavan mielipiteen jonkin asian laillisuudesta kuten nyt Kosovon yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen oikeudellisista seurauksista. Aikaisemmin oikeusistuin on lausunut mielipiteensä mm. ydinaseiden käytön ja Israelin Länsirannan palestiinalaisalueille rakentaman muurin laillisuudesta.
Kosovon tapauksessa pöydällä on kaksi kv-oikeuden peruskäsitettä, jotka ovat loogisesta ajateltuna täysin ristiriidassa toistensa kanssa. Kyseessä ovat tietty suvereniteetti (ja siihen kuuluva ajatus alueellisesta koskemattomuudesta) ja kansojen itsemääräämisoikeus. Suvereniteetti on monella tapaa nykyisen valtiokeskeisen maailmanjärjestyksen – joka unohtuu helposti eurooppalaisessa höpinässä postmodernista integraatiosta – kulmakivi, joka juontaa juurensa aikaan kun esi-isämme iloisesti kivittivät ja polttivat toisiaan hengiltä oman ainoan oikean kristinuskon versionsa nimissä. Ratkaisuna uskonkiistoille Westfalenin rauhassa 1648 päätettiin että alueen kruunupäällä oli oikeus päättää alamaistensa uskonnosta. Käsitteen voi nykyään bongata esimerkiksi Kiinan ulkoministeriön kommenteissa, joissa länsimaalaisia kehotetaan ystävällisesti suksimaan suolle ihmisoikeuksien suhteen.
Kansojen itsemääräämisoikeus on uudempi tulokas, joka tuli areenalle kunnolla USA:n presidentti Woodrow Wilsonin aloitteesta Versaillesin rauhanneuvotteluissa. Wilson oli vahvasti sitä mieltä että demokratian ja rauhan varmistamiseksi ihanteellisin olotila olisivat kansallisvaltiot. Ongelmaksi muodostui – yllätys, yllätys – että rajoja oli lähes mahdoton vetää siten ettei uusien Itä-Euroopan valtioiden sisälle olisi jäänyt suuria etnisiä vähemmistöjä. Maailmanmittakaavassa lienee mahdotonta että jokainen etninen ryhmä saa itsemääräämisoikeuteensa vedoten oman valtionsa. Miten kävisi Etelä-Afrikan jos esimerkiksi khosat, zulut ja afrikaanerit kukin vaatisivat oman valtionsa? Vaikka levottomuuksilta vältyttäisiin on vaikea nähdä että maailman pilkkominen yhä useampiin autonomisiin paloihin auttaisi talouskasvua ja sitä kautta johtaisi ihmisten hyvinvoinnin parantumiseen.
Toisin sanoen kyse on rajanvedosta valtion suvereniteetin ja ihmisryhmän itsemääräämisoikeuden välillä. Mikä erottaa Itä-Timorin ja Kosovon Etelä-Ossetiasta tai vaikkapa Turusta? Teoriatasolla ei paljoakaan, jonka ansioista juristit saattoivat yhtä pätevästi argumentoida sekä Kosovon itsenäisyyden puolesta että sitä vastaan. Kuten Martti Koskenniemi on kirjoittanut (From Apology to Utopia: The Structure of International Legal Argument), oikeiden perimmäisten oikeudellisten vastauksien puuttuminen mahdollistaa sen että kukin valtio määrittää kantansa viime kädessä omien poliittisten preferenssiensä mukaan.
Kansainvälisen tuomioistuimen tuomareiden tehtäväksi jää näissä olosuhteissa yritys löytää molemmille osapuolille kohtuullinen ratkaisu (englanniksi equitable). Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä että tuomioistuin varoo visusti ottamasta kantaa kv-oikeuden ikuisuuskysymyksiin sisänsä, ja korostaa päätöksiensä tapauskohtaisuutta. ICJ:n on turha ottaa kantaan ydinaseiden laillisuuteen, ennaltaehkäisevään itsepuolustukseen, tai valtioiden itsenäistymiseen yleisellä tasolla, sillä silloin se menettäisi arvovaltaansa (kuka luulee että Venäjä ja USA luopuvat ydinkärjistään jos tuomarit huomaavat niiden olevan laittomia) ja sulkisi itseltään vaihtoehtoja tulevissa oikeustapauksissa.
Jokaisessa päätöksessään tuomarit päättävät ensin poliittisesti mikä on reilua ja vasta sen jälkeen pukevat päätöksen oikeustieteelliseen kaapuun. Muurin rakentaminen Länsirannalle oli väärin, siksi itsepuolustus sai väistyä sillä kertaa. Tuomareiden enemmistön mukaan Kosovon itsenäistyminen oli pragmaattinen vaihtoehto ja oikein.
Irakin sodan kaltaisten räikeiden kv-oikeuden rikkomusten aikana on helppo mennä kyynisen massan mukana ja vähätellä kyseisen instituution arvoa; kyllä voima aina viime kädessä ratkaisee. Vaikka onhan asia näinkin – niin näin tehdessä unohdetaan että suurimman osan ajasta ja suurimmassa osassa maailma kv-oikeus toimii tapana ratkaista valtioiden välisiä kiistoja rauhanomaisin keinoin. Kaatuuko kotimainen oikeusjärjestelmämme joka kerran kun tehdään rikos? Ei.
Koskenniemiläisittäin ajateltuna kv-oikeuden diskurssi oikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta voi tarjota hyvän vaihtoehdon nykyiselle global governance ajattelulle, jossa asioita utilitaristisessa hengessä hallinnoidaan suurimpaan mahdolliseen loppuhyötyyn tähdäten. Kun usein pieni ihminen oikeuksineen jää toiseksi uuden, uljaan maailman kokonaisetuun verrattuna. Kosovon konfikti on toivottavasti tämän päätöksen jälkeen yhtä askelta lähempänä kohti pysyvää ratkaisua. Nyt katse pitäisi kääntää jäljelle jääviin aluekiistoihin, kohti reiluja ja oikeudenmukaisia ratkaisuja, jotka mahdollistuisivat että paikalliset ihmiset voisivat vähitellen keskittyä oman onnensa tavoitteluun. Sillä tähän on jokaisella ihmisellä oikeus.
Tomas Wallenius, kirjoittaja yrittää opiskella maailmanpolitiikan tutkimusta ja on varajäsenenä Syklin hallituksessa
