Afrikan kuollut sydän

 

21.9.2009

 

Tshadia ei turhaan kutsuta Afrikan kuolleeksi sydämeksi. Maan kansa elää kovassa köyhyydessä äärimmäisten luonnonolojen keskellä. Lämpötila kohoaa parhaimmillaan yli 60 asteeseen auringossa ja hiekka-aavikkoa riittää loputtomiin. Suomalaiset ovat suhteessa tshadilaisiin noin 27 kertaa rikkaampia. Abéchén alueella itäisessä Tshadissa, mikä on kaupungeista hintatasoltaan maan kallein ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin, ei ole sähköä, ei päällystettyä tietä eikä juoksevaa vettä. Noin 30 euron kalashnikov-rynnäkkökivääri on edelleen maan paras henkivakuutus, mikä näkyy myös katukuvassa. Alle kymmenvuotiaat tytöt ratsastavat aaseilla kuljettaen risuja, kadunvarressa myydään polttoainetta käytetyissä eurooppalaisissa vesipulloissa ja alle kouluikäiset pojat paimentavat karjalaumaa keskellä aavikkoa, päivän kuumimpaan aikaan. Tulkillamme on kasvoissaan viiltoja merkiksi miehuudesta, jonka hän saavutti 15-vuotiaana selvittyään yksin aavikolla kome kuukautta vain puukko mukanaan. Täällä moni ei tiedä minä vuonna he ovat syntyneet. Sillä on yhtä vähän merkitystä kuin ihmisoikeuksien yleismaailmallisella julistuksella, tasa-arvolla tai lasten oikeuksilla. Näissä olosuhteissa varastettu on omaa, ongelmat ratkaistaan aseilla ja vain vahvimmat selviävät.

 

Tshad on väkiluvultaan noin 11.1 miljoonaa ja noin neljä kertaa Suomen kokoinen puoli-aavikkoinen valtio keskisessä Afrikassa. Maa on tilastojen mukaan maailman korruptoitunein ja sen historia on täynnä vallankaappauksia ja kapinallishyökkäyksiä pääosin arabiväestöisen pohjoisen ja kristityn sekä animistisen etelän välillä vallitsevista vallantavoitteluyrityksistä johtuen. Hallitsija toisensa perään on riistänyt vallan toiselta, kuka kenenkin tukemana. Oppositiopolitiikan synonyymi onkin Tshadissa kapinallishyökkäys – varma vuosittainen tapahtuma. Tänä vuonna toukokuu on ollut levottomuuksien täyttämä. Hallituksen joukkojen ja kapinallisten (URF) yhteydenotoissa on kuollut Tshadin viranomaisten mukaan 250 kapinallista ja 22 hallituksen omaa sotilasta – molemmat lukuja, joita on oman arvioni mukaan vähätelty reippaasti.

YK käynnisti MINURCAT II –operaationsa 15 maaliskuuta 2009 turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan 1861 (2009) nojaten. Operaatioalueeseen kuuluvat laajat alueet itäisestä Tshadista ja koillisosa Keski-Afrikan Tasavallasta.  Rauhanturvaoperaation taustalla on huoli alueelle virranneiden pakolaisten turvallisuudesta. Tshadin itänaapurissa Sudanissa tapahtunut Darfurin kansanmurha on johtanut YK:n tilastojen mukaan 300 000 ihmisen kuolemaan ja ajanut 2.7 miljoonaa ihmistä kodeistaan. Tshadiin heistä on paennut 200 000 ihmistä. Keski-Afrikan Tasavallasta Itä-Tshadiin on tullut arviolta 50 000 pakolaista ja maansisäisiä pakolaisia (Internally Displaced People) on alueella noin 200 000.

Nämä lähes puoli miljoonaa koditonta asuvat pakolais- ja IDP-leireissä rajan tuntumassa, joissa rikollisuus, raiskaukset ja lapsisotilaiden värväys ovat yleisiä tapahtumia. Operaatioalueen 5 200 rauhanturvaajan tehtävänä on läsnäolollaan luoda turvallinen ympäristö, joka mahdollistaa maansisäisten ja Darfurin pakolaisten konfliktinjälkeisen paluun koteihinsa. Lisäksi tehtävänä on estää heihin kohdistuvat hyökkäykset ja taata alueella toimivien avustusjärjestöjen turvallinen toiminta. Näillä toimilla YK pyrkii edesauttamaan alueen uudelleenrakennusta ja taloudellista kehitystä.

 

Pakolais- ja IDP-kylien turvallisuudesta vastaa YK:n tukema ja kouluttama DIS (Détachement intégré de sécurité), jolla on merkittävä rooli alueen rauhoittamisessa. Kokonaisuudessaan tehtävä on äärimmäisen haastava epävakaalla alueella, jossa yhteiskunnan rakenteet ovat olemattoman heikot ja YK:n mandaatti sekä miesvahvuus riittämätön.

 

MINURCAT II  - operaatio ei ole vielä saavuttanut täyttä operatiivistä valmiuttaan, mutta siinä on jo nyt havaittavissa YK-operaatioiden kolme suurinta vitsausta: valtavan ja hajanaisen organisaation jähmeys, rauhanturvajoukkojen rakenne ja sotilas- ja siviilipuolen vastakkainasettelu.

 

Ensimmäinen ilmenee YK:n kykenemättömyytenä toimittaa polttoainetta joukoilleen. Jokainen historiaa tunteva tietää, että sotajoukkojen toimintakyky lamaantuu täysin, mikäli sillä ei ole riittävästi ruokaa, juomaa tai polttoainetta. Kansallisiin sotilasorganisaatioihin perustuvat rauhanturvajoukot eivät tee poikkeusta tähän sääntöön. Turvallisuusneuvoston asettamien tehtävien toteuttaminen äärimmäisissä luonnonolosuhteissa ilman polttoainetta on mahdotonta ja vakava uhka joukkojen omalle turvallisuudelle ja hyvinvoinnille.

Rauhanturvajoukot koostuvat YK:n jäsenvaltioiden sille käyttöönantamista joukoista. Joukkojen välillä on suuria eroja kuten saattaa arvata. Ongelmaksi ovat osoittautuneet maat, jotka luovuttavat sotilaitaan maailmanjärjestölle tienatakseen itse rahaa. YK nimittäin maksaa jokaisesta sotilaasta lähettäjämaalle  noin 1000 dollaria taaten näille vain välttämättömän muonituksen ja majoituksen. Togolainen kolleegani tienasi hallitukseltaan 100 dollaria kuukaudessa ja varustuksensa hän oli saanut pääosin ranskalaisilta. Kontrastina mainittakoon, että yhden suomalaisen hinnaksi Tshadissa muodostuu 600 euroa päivässä, mikäli kaikki operaatiokustannukset jaetaan miesvahvuudella. Tästä huimasta erosta koulutuksessa, palkkauksessa ja ajoittain jopa rikollisesta taustasta seuraa vääjäämättä ikäviä lieveilmiöitä kuten lukuiset paikallisten lasten ja naisten hyväksikäyttötapaukset Kongossa vuonna 2004.

 

Kolmas tekijä, joka hiertää YK –operaatioita on sotilaspuolen asettaminen siviiliorganisaation alaisuuteen. Näkemyserot ja suoranainen epäluulo ohjaavat osapuolia hedelmättömään vastakkainasetteluun, jossa yhteistoiminta hankaloituu. Rauhanturvaajien on vaikeaa toteuttaa tehtäviään ilman riittäviä resursseja ja toimivaltuuksia siviilioperaatiojohdolta, mikä johtaa helposti turvallisuuden heikkenemiseen.

 

YK:n läsnäolo alueella on ongelmistaakin huolimatta korvaamattoman arvokasta. Ihmiset saavat elää rauhassa pakoilaisleireissä, jotka usein ovat elinoloiltaan paikallisten tshadilsiaten kylien yläpuolella. Lapset leikkivät iloisesti kaduilla ja median luoma mielikuva Afrikasta, joka on täynnä kärsimystä ja epätoivoa on kadonnut mielestäni. Vaikka Tshadissa läsnä ovat jatkuva epävarmuus, materiaalisen hyvinvoinnin niukkuus ja lukuisat sairaudet, on rohkaisevaa huomata, että ihmiset eivät ole menettäneet uskoaan tulevaan vaan jaksavat nauraa ja vaikuttavat hyvin levollisilta. Tämä on merkki siitä, että kaiken epäoikeudenmukaisuuden jälkeenkään ei pidä luovuttaa, vaan on jaksettava elää – mielummin hymyillen.

       

Miika Tomi

Kirjoittaja on YK-rauhanturvaaja, kansainvälisen politiikan opiskelija ja urheiluhullu.